Niitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan topehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.
— Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.
Tarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.
— Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.
— Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin. Kyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan, mutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen ei joka poropeukalosta ole.
Mökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä, joita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli yhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät ammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan käyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen välttivät karhu-nimitystä.
Piipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.
— Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen nolppu, — sanoi Risto.
Heikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen, helähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.
— He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.