— Kukas sitten, jollen minä.
Risto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä ammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit, mutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä miehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin hyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli, hänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta kirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä toisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti aina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan kotipolton ajan ihmisiä.
He istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he eivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai heidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille suunnalle, josta suihke kuului.
— Lenko-Paavon poika, — ilmotti Risto rauhottuneena. — Taitavat olla hurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.
— Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, — hätääntyi
Heikki.
— No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on liikkeessä, — lohdutti Risto.
Puuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.
— No? — huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.
— Hurtat — uh — liikkeellä — tulossa tänne!
— Voi sakramenskattu! — huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn nojalta.