Siellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut padan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen ja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta alkaisi sieltä tippua.
— He, he, hyvinpä se kävikin, — tuumi Heikki Riston nähdessään. — Minä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi mitään löytäneet?
— Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen hyvänsä saataville.
Sitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja survoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla tehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he nauroivat pitkään ja äänekkäästi.
— Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? — ehdotti Heikki.
Tietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa otti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen ja maistoivat.
— Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, — tuumi Heikki.
— Tietääpä sen ensi laskoksen, — arveli Risto. — Siinä on vielä siksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin toisenlainen on jo maku ja väri.
— Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin panna, — aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan hänelle ne omat salaiset temppunsa.
Mutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan arveli: