— Mutta mieheen ei sattunut?
— Ki naarmuakaan. Mitäs ne… punikit! Hän sanoo sen ilman ylimielisyyttä, vakavasti, tietoisena oman asiansa varmuudesta.
* * * * *
Palaan illan tullen samaa metsätietä. Noroista kohoaa usvaa, mutta nummella leyhähtää vastaan lämmin, pihkantuoksuinen ilma. Iltaruskon viimeinen punerrus viivähtää vielä mäntyjen latvoissa ja kumiseva kangas aivankuin soipi askelten alla.
Tunnen mielialani niin keveäksi ja laulavaksi. Ne ikävät ja mieltä synkentävät uutiset, joita sanomalehdet päivittäin tuovat sekasortoisesta maailmasta, ovat kuin tajunnastani pyyhkäistyt. Kähisköön ja kiemuroikoon bolshevismin käärme mitenkä hyvänsä ja uhkailkoon nouseva Venäjä niellä meidät jälleen kitaansa, me seisomme täällä lujalla graniittipohjallamme, tämä maa on meidän ja tulevaisuus on meidän — on kaikesta huolimatta.