Matinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu vettä.
Yli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. —
— Kellekähän nyt soitetaan? — kysyn minä kaikkien niiden tuhansien kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.
— Laitos-Pekkakin se on kuollut, — saan pian vastauksen kysymykseeni.
— Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.
Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.
Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti viitaten:
— Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.
Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon, lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen, oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.
Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan. Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.
Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin tällöin pöllähti laiha savutupru.