Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään, ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. —
Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:
Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.
Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:
— Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.
Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.
— Jörötä päälle vain! — oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa virittämään.
Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.
Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.
Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli
Jaana-muori vielä tuiskahtanut:
— No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma jo eilen sanoinkin.