Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden, ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet laudat.
Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa nostetaan!
Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti jöröttämään.
Matinpäivänä 1916.
LOUKATTU AVIOMIES
Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin matkan päästä!
Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan miehen — miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan kääntää — möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan säännöllisesti.
Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä, ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin käyntiin viritetty kone.
Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä, niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.
Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen: hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken, kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.