Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.
He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä riitti enemmän kuin tehdä ehti.
Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
Saikulle sovitun päiväpalkan.
Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat, kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.
Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin, uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.
Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän. Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan. Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille, rinteeltä kajahdella tuttu: — kilk, kalk! kilk, kalk!
Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten, että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan, silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: — eikö piisanne jo tälle päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes silmäystäkään työtoveriinsa.
Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään käännellen hoitivat porausvehkeitään.
Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja virkkoi kuin itsekseen:
— … hyvin vielä pysäkille.