— Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan päälle tuli.
Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.
— Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? — uteli muori osanottavasti.
— No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.
— No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo näyttänyt!
— Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta tappelemaan.
— Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta hakkaamaan!
— Aidaksella se… ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.
Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!" minkä jälkeen hän virkkoi:
— En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle, joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.