Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:
— Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.
Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies, rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä voinut enää olemattomaksi tehdä.
Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut. Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.
Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.
Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.
Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään kotimökillään.
Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:
— Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida… kun ei niitä ihmisten puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa… vaikka totenahan tuota minulle puhuttiin.
Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:
— Joo, selkään sille nyt pannaan.