Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.
Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä omiin maailmoihini.
Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.
— Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! — virkkaa hän voitonriemuisesti.
Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä, täytyy minun raottaa panssariani.
— Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, — arvelen ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen panssarini.
Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa voitonriemuinen hymy.
— Mihinkä asti herra matkustaa? — ehättää se kysymään, ennenkuin äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.
— Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä matka kuluu.
— Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, — arvelee hän osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.