Että hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti käsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli koko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi päässyt.
Kesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti entistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei hän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi päänsä häntä kohti…
Mutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui Markulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen tasapainotilaan.
Eräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän tapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella ja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan taa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat, että Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön päättäjäisiksi uhrata jonkun markan.
Saatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle seinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli Puputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat aikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin. Mutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset tympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että aikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa kulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.
Hän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti itselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai häiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään saakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.
Lenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten kirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä täällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat kuin kiiltomadot tien varrelta.
Yhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin, että se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.
— Se sävähytti minua heti niin oudosti, — kertoi Markku myöhemmin.
Kiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen. Totisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun, tervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.