— Puputti… Puputtiko se siinä… höpisi hän ja tapaili hevosen päätä.
Puputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei itkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.
Mutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku tulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset pienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku. Puputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja — kiireesti kohotti hän länkiä — olkapäät puhki.
Niitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän olisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne olivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan syrjässä kujasta.
Enempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat valjaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että sen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia kohti.
Vastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat saviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku kurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän rikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta nyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän Puputista luopuisi.
Kun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se jälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti:
— Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas, ettei kaikki miehetkään.
Hän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti päänsä sankkoon, hoputti Markku:
— Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.