— Sinähän siinä vänkäät — ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! — huusi vuorostaan Jussi.
Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta kannastaan hellitä tuumaakaan.
Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten kääntyi lautta poikittain ja roiskis! — se törmäsi kyljittäin kiviin, joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.
— Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! — huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät polvet lyyhistyksissä.
— Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! — huusi omasta päästään lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.
Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he yhteen iskivät. Niin — yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt, mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan. Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja ottivat iupakkivehkeensä esille.
Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat, piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli virran kohina.
No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan, sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut, lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.
MIEKANNIELIJÄ
— Hur har Ni hamnat hit?