Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen, vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan, että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada korvausta.
Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa. Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman sisäänkäytävän.
Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.
Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä, että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.
Tapaus oli lyhyesti seuraava.
Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin. Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen, pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä, jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela. Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.
No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen, piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.
Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne vaaratta sivuuttaa.
Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään. Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa asianomaiseen suuntaan.
— Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! — karjasi
Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.