— Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, — murahtaa yksi joukosta.
Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta, pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme matalasta ovesta sisään.
Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.
— Onko Muukan Matti täällä?
— Tässä on, — vastaa toinen ja astuu valopiiriin.
Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.
— Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto täkäläisen punakaartin toiminnasta.
— Mitäpäs siinä, lähdetään vain.
Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai olevansa siksi alakynnessä.
Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja
Matti saa asettua kannaksille.