Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.
— Maahan! Ylös! Maahan! — Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!
Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.
— Ja nyt uudelleen!
Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.
— Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! — Maahan! Äh, kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!
Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.
Katsoin ja katsoin — no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!
— Vai sotapoikana sitä tekin olette?
Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.