Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan, jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi, niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt kerran oli tottumaton käymään — vai itsessään luonteessako lie vika ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös poikain naurunhermoja kutkutti.
— Justus Anttonen. Justus — Justus — Justus! Mistähän mies oli kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?
He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu virisi kuin itsestään.
— Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?
— Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?
Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:
— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet!
No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut.
Hänet täytyi jättää rauhaan.
Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.
— Lähdinpähän vain.