Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.
Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.
Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään. Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista — tai oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka ei kaivannut mitään perusteluja.
Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän matkarahat ja hävisi jäljettömiin.
Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin oli tilaisuutta.
— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet! — saattoi hän korkeintaan sanoa, kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.
Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin usein omituinen hymy.
— Liekö tuo täysijärkinenkään, — arvelivat toverit.
Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus. Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden, hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön konekiväärisotilas.
Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut, näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille, katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.