Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.
Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.
Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan
erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.
Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.
Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.
— Miksi et tehnyt kunniaa? — sai Anttonen nyt omalla kielellään kuulla.
Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:
— Ei tullut tehdyksi.
— Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.
Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.
— Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.
Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten: