— Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.
Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja sanoi jotakin saksalaiselle.
— Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'
— Vaikka tähän paikkaan… niin en tee!
— Tomppeli!
Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.
— Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut vakavasti ottaa… Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt sairaloisuudeksi ja niin edespäin.
No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen suoraapäätä marssia putkaan.
Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun, ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni kyllä omia aikojaan — ja olisi auennut ilman arestiakin — ja sitten kävi kaikki taas tavallista menoaan.
Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä. Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.