Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän taistelutanterille.
Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.
Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä, jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä ympäröivään huvilakylään.
Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta, alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä, kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä. Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.
— Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen laulamaan niitä piruja vastaan!
Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.
— Hei, katsokaahan, pojat!
Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!
— Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!
Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.