Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:
— Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla akaltasi tukkapöllyn?
Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä ulkona.
— Kuule mies, — sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi, mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, — kuule, kyllä minä akkani selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!
— Äyskäri! — ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.
— Sanoitko sinä, että äyskäri?
— Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä ja kuljettaa katon alle.
Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.
— Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!
— Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!