— Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.
Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.
Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai
Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on
minulle oleva mieluisa kohtaus.
Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin. Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät samaan tahtiin.
Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot? Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä. lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka, johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa paikassa ennen aikojaan vanhenisi?
— No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, — sanoo seppä ja ojentaa lujan, nokisen kouransa. — No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita enää sinua sinne penkille nostaa?
Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.
— No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin että minä hyvin ulotuin vivun varteen.
Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena, hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota väkevää miestä kohtaan.
Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan. Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut. Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. — — —
No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta, jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.