Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle tervetuloa — nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä, tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni elämään.
— Ja hei, entäs tämä!
Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä, kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain hypistää ja pistää suuhuni — saadakseni sen tietysti seuraavassa hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.
Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on. Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut hänen hammastensa taakse.
Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään hänellä on pari viikatekulua.
— Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? — sanoo hän ja ojentaa viikatteitaan.
Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen niin että rämähtää.
— En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! — sanoo hän, työntää raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.
Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.
— Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!
Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!