— Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, — selitti Paski, joka oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, — mutta itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.
Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.
Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin rastiin kyntää maapallon pinnan.
Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät sitova vai päästävä.
Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti todistaneet.
— Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? — kysyin pojalta.
— Kyllä, — vastasi hän suu täynnä ruokaa.
— Missä vankilassa olette ollut?
— Shpalernajassa.
— Soo-o! Mutta… ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?