Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet, jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla merkityiksi.
Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan kiertolaisena.
Tapaus oli seuraava.
Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia. Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja, joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta. Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.
Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan, jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen auringon kanssa.
Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni, rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän puukellon aikaa.
— Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, — iimotin lopuksi vertailuni.
Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.
— Mitä se poika sanoo?
En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.