— Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.
— Häh, viisikö minuuttia jälessä? — ja suntio nousi tuoliltaan.
— Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni auringon kanssa yhteen, — sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen luunappia otsaani.
Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon, avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan yskimiseen.
— Auringonko kanssa yhdessä? — kysyi hän ja alkoi tarkastaa sisusvärkkejä.
— Niin se päiväläis-Pekka sanoi.
Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.
Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle takaisin.
— Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla väärässä.
Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin silmäni.