— Naks!
Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.
— Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? — arveli toinen tovereistani.
— Niinhän se suntio sanoi, — vastasi toinen. — Ja kyllä sen kellot kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.
Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi kulkuriksi.
Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.
VAPAUTTAVA VERTAUS
Vaikka tämä kertomus alkaakin pienellä kuvauksella kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista, niin tahdon heti alussa huomauttaa, että hän esiintyy tässä vain sivuhenkilönä, mutta että yksinomainen tarkotus tässä on keihästää yhteiseen vartaaseen eräs jykevä lähimmäiseni, joka kotipitäjässään tunnetaan nimellä Haitta-Matti. Olkoon sivumennen jo tässä sanottu, että tuota hänen liikanimeään ei pidä mitenkään väärin ymmärtää, sillä se on muodostunut hänen Haittala-nimisestä talostaan.
Siis alamme kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista. Tulin hänet tavallaan tuntemaan jo lapsuuteni aikana. Siihen aikaan kuului hän vielä puodissa-istujain luokkaan ja minä näin hänet joka kerta, kun kävin kauppapuodissa vanhempaini asioilla. Ja minä tunsin silloin kaihtavaa pelkoa häntä samoinkuin muitakin puodissa-istujia kohtaan, sillä niillä oli tavallisesti häijy kieli, jonka arvosteluilta ohikulkijat eivät säästyneet. Puodissa-istujia on kaikkialla maaseudulla, missä on kauppapuotejakin. Että mitäkö tehtävää niillä on? Ei muuta kuin aamusta iltaan istuskella köysikerällä, ryynilaatikolla tai kalanelikon nenässä, imeä silmät puoliummessa sikarinpätkää, pohtia päivän tapahtumia ja lausua arvosteluja niistä lähimmäisistään, joilla ei ole aikaa muuta kuin seisovilta jaloin asiansa puodissa toimittaa. Tähän ihmisluokkaan kuului siis Kalle Huikari yhteiskunnallisen suuruutensa esikautena ja siinä piirissä sai hän kouluutuksensa tulevaa elämäntehtäväänsä varten. Aamuisin lähti hän aina kauppapuodista hakemaan sanomalehteään, mutta kun siellä sattui aina olemaan vapaana mukava istumapaikka köysikerällä tai kalanelikon kannella, asettui hän siihen sanomalehteään lukemaan. Sitten seurasi tietysti keskustelua lehden sisältämien asiain johdosta, ja kun ne oli loppuun pohdittu, ilmestyi aina jotakin uutta puheen aihetta. Niin kului päivä huomaamatta iltahämäriin, jolloin nälkä pakotti kotiin lähtemään.
Isännän täten päiviään viettäessä sai talo luonnollisesti itse hoitaa itseään. Ja arvaahan sen, miten talo itse itseään hoitaa. Se rappeutui ja ränsistyi kaikin puolin, varsinkin kun Kalle Huikarin heikompi astiakaan ei sattunut mikään tarmon ihminen olemaan.