Mutta tulipa aika, jolloin Kalle Huikari ei joutanut enää ottamaan osaa puotikonferensseihin. Oli tapahtunut sellainen mahtava valtiollinen keikaus, joka pani kaikki salatut voimat liikkeelle ja vapautti sidotut kyvyt. Suomen kansa alkoi liikehtiä kuin muurahaispesä, jota kepillä hämmennetään. Kokoussalit ja puhujalavat eivät siitä päivin joutaneet jäähtymään. Kokonainen armeija maailmanparantajia lähti liikkeelle luomaan uutta Suomea, tekemään tästä maasta sitä onnen ja sopusoinnun paratiisia, jommoisen sen tiedämme olevan nyt armon vuonna 1919.
Kalle Huikari höristi korviaan ja tunsi hetkensä tulleen. Kauppapuoti köysikerineen ja kalanelikoineen kävi hänelle yhtäkkiä liian ahtaaksi. Hän kaipasi laajemmille vaikutusaloille ja siitä lähtien tulivat kaikenlaiset kokoustilaisuudet hänen mieluisimmiksi oleskelupaikoikseen. Häntä ei painanut tarpeeton ujous eikä kyvyttömyyden tunto, eikä hänen tarvinnut esiintymistaitoa harjotella, sillä puotikonferensseissa oli hänen kielensä saavuttanut sen notkeuden, mikä on suomalaisen maailmanparantajan a ja o.
Onnellisinta meidän onnellisissa oloissamme on se, että puoluerajat meillä enimmiten sattuvat yhteen niiden rajojen kanssa, jotka luonteenlaadun ja henkisen kypsyysasteen mukaan jakavat ihmiset eri ryhmiin. Vaikka meillä ei vielä toistaiseksi olekaan varsinaista lasten puoluetta, niin lapsen kannalle pysähtyneen aikamiehen ei kuitenkaan tarvitse pelätä jäävänsä julkisen elämän ulkopuolelle. Hän löytää varmasti maailmankatsomustaan vastaavan puolueympäristön ja saa äänensä kuuluviin lainlaatijakunnassa.
Kauan ei Kalle Huikarinkaan tarvinnut hapuilla, ennenkuin hän löysi puoluekarsinan, jonka hän tunsi omakseen ja jossa hänet heti otettiin vastaan omana lampaana. Nyt alkoi hän innokkaasti toimia, pitää kokouksia ja agiteerata. Ja kun hän oli aikansa paimentanut vaalikarjaa sekä auttanut muutamia puoluetovereitaan eduskuntaan, ojensivat nämä vuorostaan kätensä hänelle ja auttoivat hänet ylös samalle orrelle. Niin tehtiin hänestä eräänä kauniina päivänä kansanedustaja.
Mutta kehityshän ei koskaan pysähdy. Suurten maailmantapausten yhteydessä sattui uusi jättiläismullistus, joka jälleen vei meitä huikean harppauksen kohti nykyistä paratiisia. Tämän harppauksen vaikutuksesta heräsi Kalle Huikari eräänä aamuna arvovaltaisena virkamiehenä, jonka paikka oli jossakin siellä yhteiskunnan huipuilla.
Tällöin jouduin minä jälleen hänen ulottuvilleen. Meitä oli liikkeellä muutamia maaseutulaisia, ja ajettavanamme oli eräs yleishyödyllinen asia. Menimme joukolla Kalle Huikarin puheille, saadaksemme hänet arvovallallaan vaikuttamaan asiamme hyväksi. Tiesimme, ettei hänellä persoonallisesti pitänyt olla mitään asiaamme vastaan, pikemmin päinvastoin. Mutta siinä oli kuitenkin eräs kiperä paikka. Ratkaistakseen sen toivomaamme suuntaan, vaati se Kalle Huikarilta itsenäistä menettelyä, varmaa kannanottoa ja persoonallista rohkeutta. Ei nyt niin järin paljon, mutta sen verran kuitenkin kuin miehellä aina tulisi noita ominaisuuksia olla.
No, me olimme siis audienssilla Kalle Huikarin luona, istuimme ujoina ja kankeina komean virkahuoneen nahkaisissa nojatuoleissa ja suuren, viheriäverkaisen pöydän takana istui itse Kalle Huikari ja näytteli suurta herraa. Hän kuunteli suopeasti meidän asiaamme. Sitten alkoi hän puhua. Hän puhui, puhui, puhui… Ei, hän pärpätti. Ilmassa ihan sinkoili fraaseja ja sanakäänteitä, jotka olivat niin tuttuja kokouksista ja sanomalehtien palstoilta. Me jännitimme tarkkaavaisuuttamme ja koetimme saada jostakin kiinni. Mutta mitään käsin pideltävää emme siitä sanatulvasta löytäneet. Ei, vaikka hän puhui toiselta puolen ja toiselta puolen, siltä näkökannalta ja tältä näkökannalta, ja ennen kaikkea kansanvaltaisuuden näkökannalta. Toista tuntia oli hän yhtä menoa äänessä, meille ei ilmestynyt ainuttakaan suunvuoroa; me vääntelehdimme tuoleissamme ja lopulta peräti uuvuimme. Uuvuimmeko? Ei, me olimme ihan tylsiä. Ja sitten loppui audienssi, ja me hiivimme pois noloina ja kehtaamatta katsoa toisiamme silmiin, sillä nahassamme tunsimme, ettemme olleet saaneet ikinä mitään aikoihin. Kalle Huikari oli hukuttanut meidät fraasitulvaan, uuvuttanut ja tehnyt meistä tylsiä miehiä.
Kauan jälkeenpäin vaivasi minua tämä juttu. Tai oikeammin Kalle Huikarin persoonallisuus eikä niinkään paljon se, että olimme epäonnistuneet. Kalle Huikari oli muuttunut minulle arvotukseksi, jota minä turhaan koetin ratkaista. Eikö hän sittekin ollut suuri mies, nero? Eivätkö kaikki suuret miehet ole eläneet korvessa siihen hetkeen saakka, jolloin he ovat astuneet esiin ja alkaneet vaikutuksensa? Niinhän on Kalle Huikarikin viettänyt huomaamatonta elämää köysikerällä ja odottanut aikaansa. Ja nyt kykenee hän pelkällä sananvoimalla näännyttämään puolikymmentä kansalaistaan.
Yhä uudestaan palasi asia mieleeni ja kiusasi minua omituisesti. Kunnes jouduin tekemisiin Haitta-Matin kanssa ja hän virvotti minut muutamalla viattomalla sanalla.
Se tapahtui seuraavassa lokakuussa, kun kesällä olin ollut Kalle Huikarin kanssa tekemisissä. Ensimäinen kohtauksemme tapahtui keskellä kuraista maantietä, kuten Vinnurvan-Mikonkin kanssa. Seisoin tiensyrjällä ja mietin, miten pääsisin toisella puolen olevaan postikonttoriin. Tietä pitkin lähenivät lonksuen ja kolaten puiset rattaat. Laitojen varaan oli naulattu poikkilauta ja laudalla istui Haitta-Matti hartiakkaana ja jykevänä kuin saunan kiuas. Hänen moniryppyiset kasvonsa punottivat ja silmissä oli muhoileva ilme. Oli nähtävästikin kumonnut moniaan ryypyn.