— Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.
Minä olen…
Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut hänen lopettaa lausettaan.
— Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.
— Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä rehtorille sana, että minä olen sairaana.
— Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!
Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän puristeli molemmin käsin.
— Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?
— Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.
Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti hänet äkäisellä eleellä.
— Ensin se paistettu silakka!