Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin, jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.
— Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä — ruikutti hän. — Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.
— Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä, että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä mitään, vai?
— Mari on sydämetön ihminen, — voihkasi lehtori, otti silakan hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä paloina.
—. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.
Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:
— Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.
Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari tarjottimineen ilmestynyt.
Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään. Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän olevansa kuin tulisilla hiilillä.
— Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?