NIILO SKALM (Annaa lähestyen ja hänen käteensä tarttuen):
Mut uutta elonriemua nyt tunsin ja omat apeani unhotin, kun asiaamme osaa ottavan niin syvästi sun näin. Sain hillitä ma itseäin, jo tässä heidän nähden, sua etten sylihini sulkenut.
(Yrittää syleillä Annaa.)
ANNA (torjuen):
Oi vaikene jo — vaikene!
NIILO SKALM:
Kuin? Mikä sun on?
ANNA (heittäytyen äkkiä rajusti Skalmin rinnoille):
Oi unta pahaa jospa edes
tää kaikki ois!
(Riistäytyen äkkiä irti)
Mut oikeutta mulla
ei levätä oo tässä!