Sun eikö jalkojas jo väsytä? Oot penikulmia noin yhtämittaa siin' astuskellut edestakaisin.
NIILO SKALM (kävelyään jatkaen):
En mitään kykene ma tuntemaan. On sielu, ruumis mulla turtuneet kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa mi vailla iänkaiken tuomittu näin ilman määrää vaeltamaan on. Maa kaunis, vihannoiva, palanut on ympärilläin mustaks autiudeksi ja taivas ylhä alas romahtanut. Sen pirstain keskellä mä pimeässä nyt vailla tarkoitusta käyn.
VESTGÖTHE:
Ja tuolla käy ylhäällä nyt samoin herttua. Ma askeltensa kaiun koko illan oon läpi unenikin kuullut.
NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan. — Ylhäältä kuuluvat raskaat askeleet):
Niin, siell' astuu — astuu Suomen kuningas. Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen siell' astuu vanki loputonta tietä ja ympärillään kuolon autius on. Jos tuskan lisää rinta kykenis mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton ja ontto verta saisi vuotamaan mun sydän-parkani. (Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.) Klaus ystävä, sua kadehdin, kun nukkua voit noin.
VESTGÖTHE:
En nuku enkä valvo, kuoleman vain esikartanossa varron.