Niin, niin. Mut sano mulle, ajatusta yhtään jos tallella on päässäs, ymmärrätkö, mi kaikella on tällä tarkoitus — jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?
VESTGÖTHE:
On varmaan sillä tarkoituksensa, vaikk' käsittää ei ahdas järkemme voi kaikkea. Siks päätäni en huoli ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.
NIILO SKALM:
Sen tehdä jospa voisin minäkin! Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa mun rintani niin täys, ett' alistuminen, tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton. Kuin öiset virvatulet risteilee mun päässäin kysymykset tuhannet. Miks päättyä niin järjettömästi tään kaiken piti? — Pelkkä sokea vain sattumako täällä hallitsee? Niin johdonmukaiselta kaikki näytti: kuin rengas renkaasehen liittyen kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui tuon suuren tuuman toteentumista. Ma kaiken takana näin Herran käden ja asiaani järkkymättä uskoin. — Mut äkkiä on kaikki pirstaleina ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken niin suopeasti hymyilevän näytti — ne peikon naamana nyt irvistää tään sekamelskan järjettömän takaa. En pienen pientä järjen kipunaa nää kaaoksen tään kolkon keskellä! Ois tuskan taakka paljon keveämpi, jos pohjan varman allaan tuntisi. Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa ei jalka kuolevaisen missään tapaa. Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa tään kaiken jälkeen vielä voitko?
VESTGÖTHE:
Voin. Hän suuri on ja mittaamattomat on hänen työnsä, yli vuosisatain käy niiden vaikutus ja käsittää ei niitä ahdas ihmisjärki voi kuin vasta aikain päästä; siksi en, ma, kuten sanoin, päätäin vaivata noill' asioilla huoli, kohtalooni vain alistua tahdon. — Uupumus niin raskas valtaa mun, siks nukkua taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!
(Kääriytyy viittaansa ja nukkuu.)
NIILO SKALM (jatkaen kävelyään):
Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa, yön parmahille ikipimeän ja ikiäänettömän vaipua! Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa näin väsymättä täytyy! (Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.) Siellä toinen, jot' äidin helmaansa ei uni korjaa, jok' yksin astuu, yöhön tuijottain, ja väsyneitä vaivaa aivojaan tään pohdinnalla tylyn ongelman. (Jatkaa kävelyään.) Niin, siellä käyös sinä, täällä minä sun askeltesi tahtiin yhdistäin mun omat askeleeni käyskelen ja käyskelen siks kunnes pyövelin on rattaat valmihina oven eessä.