NIILO SKALM:
Tyyntykää, oi äitini, ja hiukan käsittää mua koittakaa! — Kun elon sisällys on poissa, mitä silloin arvoa ois eloon jäämisellä? Valekuolleen se arvotonta elämää vain oisi! Mut sitä enemmän kuin kuolemaa ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne mun rinnalleni tulkaa istumaan (Taluttaa hänet penkille) näin viime hetket yhdess' ollaksemme. (Hyväilee äidin käsiä.) Kuin painaisinkaan pääni helmaanne ma halusta kuin ennen pienokaisna!
MARTTA SKALM:
Ja kuinka halusta ma kantaisin sun helmassani täältä pois, jos vielä mun oma pieni poikani sa oisit.
NIILO SKALM (otsaansa hieroen):
Ah, äiti! Aivoissani kipuna jo pieni syttymäisillänsä on! Ma äänen tutun kaukaa korvissani nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa ma eroittaa.
MARTTA SKALM:
Oi Jumalani mun!
Sa järkes oothan menettänyt!
NIILO SKALM:
En, vaan äänen enoni ma korvissani nyt kuulen.