NIILO SKALM:
Et niin kovin vääräss' sentään ollut, maljaa kun luulit minun kallistelleeni, sill' onnen maljast' olen siemaissut, niin että suonissani polttaa yhä.
VESTGÖTHE:
Mut mikä harvinainen onni sitten sua onkaan kohdannut? Se kerro taikka mun muuten loppuu malttini.
NIILO SKALM:
Siis tiedä, mun sydämeni tällä haavaa täyttää kaks suurta asiaa — niin suurta, että ma valmis oisin sylihini nyt vuoks niiden sulkemahan kerrassaan tään koko pikku maailman.
(Levittää kätensä ja aikoo uudelleen sulkea
Vestgöthen syliinsä.)
VESTGÖTHE (Torjuu Skalmia):
He, he!
Oot, luulen, sittekin sa juovuksissa.
Mut asiaas jos kertomaan et ryhdy,
niin matkaani ma jatkan.
(Yrittää käymään vasemmalle.)