Oot toden totta, sen nään, sä lemmen pauloissa. Mut ihme, kun vasta nyt se kukkaan puhkeaa.
NIILO SKALM:
Nääs, ystäväni, vasta äskenhän ma nähdä hänet jälleen sain.
VESTGÖTHE:
Ahaa, jo arvaan: yksi niistä neidoista hän on, joit' eilen saapui Puolasta ja tänne, kuulin, hovihimme jäävät.
NIILO SKALM:
Niin on, ja nimensä, sen kuulla sain vast' äsken myös, on Anna Biehowska. Vain kerran näin ma hänet Vilnassa, mut siitä saakka hänen kuvaansa oon sydämessäni mä säilytellyt. En jälleennäkemistä osannut oo toivoa, mut hartain mielin ma muistoansa olen palvonut ja kuvaans' yksikseni ihaellut. Nyt varmaan ymmärtänet, kuinka äsken, kun ilmestyi hän tanssisaliin tänne, mun valtas raju hämmästys ja riemu. Niin kiivaasti löi sydän rinnassain kuin ulos syöstä ois se tahtonut, ja polvihini tuskin luottaa saatoin.
VESTGÖTHE:
Mut entäs neito? Vielä muistavan hän sua näyttikö?