Kun tanssikemut alkoi täällä äsken ja parit lattialla pyörähdellä, ma omin mietteineni syrjähän pois siirryin seinustalle tuonne, kun ei tanssiin ollut mulla halua. Hän, Anna Biehowska, saapuvilla ei vielä ollut, joten aatosteni voin leikkiä ma tyynnä seurata. Ma edessäni siinä karkeloivan näin iloisen ja nuoren hovimme ja kaiken keskuksena herttuamme niin uljaana kuin itse kuningas. Kun silmin niin ma häntä seurailin, tää kohtaus, jo parin vuoden vanha, mun muistohoni palas äkkiä: On kirjastossa luona herttuan Horn, FLeming, Gipfert ynnä muutamia myös muita valtaherroja — ma itse vain sattumoisin saapuvilla olin —. Kun sisällöstä kirjeen sopineet he olivat, min Ranskan kuninkaalle täält' aikoi vastatervehdykseksi nyt herttuamme Ranskaan lähettää ja kieltä tiedusteli sihteeri, mill' oisi laadittava kirje tuo, niin ranskankieltä Gipfert ehdotti, Horn puolestansa ruotsin esiin toi, ja Fleming parhaaks katsoi latinan. Vait oltuansa, kulmat rypyssä, näin lausui herttuamme lopuksi: "Kun oman maansa kieltä kirjeessään on Ranskan kuningaskin käyttänyt, niin miks'en maani kieltä käyttäisi myös minä kirjeessäni?" Kirjuri kun kysyvän loi häneen katsellen, hän lisäsi: "Se suomeks kirjoittakaa!" Niin kummat tunteet ailahtivat silloin mun rinnassain; ne aatoksiksi eivät viel' ehtinehet tosin selkiintyä, mut sydämeni painui kätköhön tuo tapaus kuin siemen peltohon. Se rauhassa on siellä saanut itää ja ravintoa sille tarjonnut on moni viime aikain tapaus. Kun nähnyt ympärillä herttuan oon muukalaisten joukoin häärivän, ken virkaa, ken taas muuta kärkkyillen, niin silloin aina sanat herttuan: "Mut miks'en maani kieltä käyttäisi myös minä kirjeessäni", palanneet on mieleheni uusin merkityksin. Tai toisekseen kun Ruotsiin raahattavan täält' olen nähnyt milloin veroja, taas milloin sotajoukkoja, niin samaa on mielessäni jälleen liikkunut. Mut siemen itänyt se aikanaan maan nousee pinnalle ja kukkaan puhkee. Niin myöskin kaikki se, mi tähän saakka vain hämäränä, utukuvan lailla, on mielessäni liikkunut, nyt äsken yht'äkkiä niin selvän hahmon sai. Miks varat, kyvyt, voimat tämän maan vuos vuodelta pois tuonne merten taa maan vieraan hyödyks raahataan ja täällä vain nöyrin mielin rippeist' eletään? Mi oikeus on Ruotsin kuninkaalla ja valtaherroillansa ahnahilla niin raastaa, kettää, komennella täällä kuin Luojan säännöstä se tapahtuis? Vai luuletko sa, ystäväni Klaus, ett' ikuinen se Luojan tahto on?
VESTGÖTHE:
Ei suinkaan. Mutta —
NIILO SKALM:
Mitään muttaa siihen ei lisäks tarvita! Ma kysyn vain: miks herrojamme omia me emme vois olla niinkuin ovat Ruotsin, Tanskan tai Puolan kansat? Omahan on meillä maa merten ympäröimä, oma myöskin on meillä kieli, omat tapamme. Miks kuningas ei silloin Suomella myös oma voisi olla?
VESTGÖTHE (levottomasti ympärilleen katsahtaen):
Mihin tähtäät ja mitä tarkoitat sa oikein?
NIILO SKALM:
Eikö se tarpeeks ollut selvää? Kuule siis, kun vielä suoremmin käyn asiaan: kun syrjäss' seisten hovin karkeloa ma äsken seurasin ja kaiken sen näin keskustana uljaan herttuamme, tää aatos minuun salamana iski: Hän kuninkaaksi suomalaisten on kuin luotu! — Niin, se kukkaan puhkeemus on kaiken sen, mi viime aikoina vain hämäränä, vailla muotoa, on mielessäni liikkunut. No, Klaus, sa etkö mitään virka? Sano, eikö myös sinun mieltäs innosta tää aatos?