Ne sanat, jotka sihteerinne Gipfert tääll' äsken lausui, siinä määrin sai mun haltioihini, ett' ilmaisseeksi ma tahtomatta tulin itseni. Oi ihmettä, ma ajattelin, samat nyt toisen suusta sanat kuulla sain, jotk' äsken lausuin ystävälleni.
HERTTUATAR:
Ah, niinkö!
NIILO SKALM:
Ystävällein parhaalle ma lausuin: miksi vapaa, itsenäinen ei valtakunta Suomi olla voisi ja kuningas sen herttuamme? Ah! Mun anteeks suokaa rohkeuteni, mut julistaa mun täytyy: Herra taivaan on varmaan teidät valinnut tään maan ja kansan unhost' esiin nostamaan! Siis rohkeasti pyörään kohtalon nyt tarttukaatte! Palvelukseenne mun tarjoon miekkani ja sydämein. En palkintoa siltä suurempaa ma halaja kuin että kerran nähdä saan Teidät suomalaisten kuninkaana.
GIPFERT (herttualle):
Kas tuollaista me juuri tarvitsemme.
On leimuun liekki tuo vain saatava.
HERTTUATAR:
Ens kerran intoa ja tulta nään tään kylmän, juron kansan miehissä. Oi kuinka teille sanoistanne oonkaan ma kiitollinen! Tosiasiaksi tää muuttaa unelmamme arimmat. (Herttualle) Mun herrani, te samaa mieltä ootte kai minun kanssani?