(Kädessään amuletti poistuu hovipojan seuraamana oikealle.)
ANNA (Yksin. Kohottaa uhmaavasti päänsä ja tuijottaa herttuattaren jälkeen.)
Siis sittenkin! — On jotain takana täss' sittenkin! — Niin, uskottomaks tuo hänt' eikö syyttänyt? — Ja silmänsä, nuo mustat sforza-silmät, kuinka ne täynn' intohimon tulta liekehtivät! — Oo, sinä Katariina Jagellonika, sun sukus taipumukset tunnetaan! — Kuin petolinnut, äsken häädetyt, nuo mustat aavistukset, epäluulot jok' ilmansuunnalta nyt syöksyvät taas sydän-parkaani mun raastamaan. — Oo, valossa kuin salaman nyt nään: sa silmäs Niilo Skalmiin iskenyt jo oot, hän auttaa ensin luvan saa sun päähäs kruunun, sitten lemmellään sun kuningattaruuttas lämmittää. Se suunnitelmas, ylväs Katariina. Nyt jotain näit ja aavistit — ja siksi mun Puolaan tahdot täältä toimittaa. — Mut tietäös, ei sydäntäni luotu oo leikkikaluks sulle, syvemmät mun lemmelläni juuret on. — Sa puoleks mun intomieli-armahani luulet jo kietoneesi verkkohos. — Mut varro! Niin totta kauemmas kuin sukujuuret mun menneisyyteen ulottuvat, tyhjäks sun suunnitelmas tekevä ma olen, sa jälkeläinen rahall' ostettavan ja seikkailevan palkkasoturin! — Niin selvästi ma nään: mun armaani on uhri viaton sun haaveittes, sun intohimojes ja kruununkaipuus. Mut nimeni ei Anna Biehowska, jos lumoverkoistas en häntä päästä! (Tuijottaa hetken vaieten eteensä.) Ah, keinokin jo mieleheni johtuu! — Mut oikeutta siihen onko mulla? Ma teenhän siten onnettomaksi sen, jota yli kaiken rakastan? — Ei, ei, ma siten onnettomuudesta vain hänet pelastan; niin menetellä on Iemmenoikeus mulla. Suunnitelman vain Katariina Jagellonikan ma murskaks lyön ja raunioista korjaan mun armahani kauas, kauas täältä.
(Hyräilee:)
Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain Iemmelleen niin kaikki uhras tuo nuori Marusja.
Oh, Gonsieskyn puoleen kääntyä mun paras ois. — Mut vastenmielistä niin kovin on se. — Ah, jos tietäisin! (Vaipuu tuolille ja ristien kätensä kohottaa katseensa ylös.) Ah, pyhä neitsyt, äiti Jumalan, (Vasemmalta kuuluu koputus.) sa, joka ahdingossa ennenkin oot mua auttanut, taas puoleeni sä äidinkatsees luo ja neuvollas käy lastas avutonta opastamaan! (Uusi koputus vasemmalta.) Ken siellä? Sisään tullos! (Dozka astuu sisään.) Sinäkö? Kuink' uskallat?
DOZKA:
Mull' anteeks antakaa, mut eräs kavaljeeri puheillenne nyt heti päästä pyytää; ilmoittamaan mun sitä täytyi tulla.
ANNA:
Ken se on?