(Herttuatar tulee vasemmalta. — Hovipoika pysähtyy ovelle.)
HERTTUATAR:
Matkastanne te hänen armollensa herttualle jo selon liette tehnyt. (Skalm kumartaa.) Mulla toinen on teille asia. (Amulettia näyttäen.) Te tämän tunnette? (Skalm kumartaa ja yrittää sanoa jotakin, mutta herttuatar keskeyttää.) No hyvä! Tuona suurna hetkenä kun kaulananne tämän ripustin, sen suojaks, pantiksi ma teille annoin vuoks jalon tehtävänne; kuitenkin ma päivän, parin päästä sattumin tään pöydält' erään hovinaisen löydän: kuin lelu joutava se rihkamain siell' ajelehti joukossa! — Niin vähän, niin ylen vähän merkitsikö teille mun suosioni osoitus? Niin pieneks te arvioida saatoitteko tämän, jot' aina lapsuudesta kantanut ma kalleutena rinnallani olen? Se onhan vertauskuva aattehenne. Ei luonteestanne hyvää todista tää käytöksenne!
NIILO SKALM:
Teidän Armonne! Niin rikkoneeni kuin ma tunnenkin, en vähäks arvanneeni kuitenkaan ma suosionne osoitusta myönnä. Tuon että lahjan suuriarvoisen ma hetkeks toisen huostaan luovutin, niin syynä välinpitämättömyys ei siihen ollut, vaan — vaan lempi.
HERTTUATAR:
Lempi?
NIILO SKALM (laskeutuen toiselle polvelleen):
Niin, Selityksen tyydyttävän antaa ma että Teidän Armollenne voisin, on pakko ilmaista mun asia, min salass' oisin vielä toistaiseksi ma suonut pysyvän. Kun paljastan sen Teidän Armollenne, ymmärtävän ma tiedän tapaavani sydämen. Siis: neito, jolta amuletti löytyi, on mulle kaikki kaikessa; ma tuolloin jäähyväisillä olin luonansa ja lemmen rajattoman todisteeksi ma silloin kalleimman mit omistin, tuon amuletin, uskoin haltuunsa — niin, haltuunsa sen uskoin vain, en pois ma sitä lahjoittanut. — Rikkonut siis minkä tässä lien, sen sokeudessa oon lemmenhurman tehnyt.