ANNA (Vaipuu tuolille ja peittää silmänsä):
Oi Jumala! Nyt vasta paljastuu mull' onneton tuo harha-askeleeni kuin kuilu pohjattoman syvyyden!
GONSIESKY (kumartaen):
Ma suosioonne sulkeudun!
(Poistuu vasemmalle.)
ANNA (kohoten kiivaasti seisomaan):
Mutta miksi mun taivas syössyt tähän turmaan on? Ma viittausta Pyhän Äidin enkö näin ole seurannut? — Niin tehneeni ma uskoin, mutta kuiluun pohjattomaan oon kuitenkin ma syöstyks tullut näin! — Oo, rikosko siis lempi rajaton on vastaan taivasta? Mun sydämin vain puolinko ois tullut lempiä ja toisin puolin kylmää harkintaa ja järkeilyä epäröivää käyttää? — Ei, sellaiseen ei taivu sydämeni! Mut ah, näin turman kuiluun vajosin, jost' ulospääsyä ei silmä näe. Jo pilvet synkät taivaan saartavat ja myrskyn pyörre vinhaa vauhtia käy kohti mua — (Pysähtyy kuuntelemaan. Ulkoa linnan pihalta kuuluu lähenevän kansanjoukon kohinaa ja riemuhuutoja.) Mitä! Nytkö jo? Ei, mahdollista ei se olla voi!
(Yrittää lähestyä akkunaa, mutta pysähtyy samassa, kun vasemmalta tulee herttuatar parin hovinaisen saattamana.)
HERTTUATAR:
Mut mitä outoa tää merkitsee, kun joukoin noin he tänne rientävät? (Skalmille, joka innoissaan rientää oikealta.) Kas siinähän on Skalm! Te selittäkää, tuo väenliike mitä merkitsee?