NOVELLEJA
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
Porvoossa, WSOY, 1907.
SISÄLLYS:
Ressu Matleenan halot Esirukous Jängällä Tuomion täytäntöönpano Lapsentyttö Jussi ja Musta Kesken jäänyt Kilpakosijat Haudankaivaja Lapissa Ulla
RESSU
Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydä jo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivat sen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvan ja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moitti Ressu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi, olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjen keskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttain karvoja.
Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti ja kaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa oli täyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Ja viisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannut arvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, peräti hienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja. Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.
Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteen taipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkein valkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteasti välkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisa leikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävän puhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiin tai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään ja näyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.