Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhun ei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressu voittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemun hetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansa kutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloin koko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneina katosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun… Isäntä tavoittaa perässä ja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia ja siitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravan jälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi, kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päättelee isäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan ja löytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelle ja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaan alimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaan esineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee, tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenä oksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan ja tarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuu vuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoin pamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamana tulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleiselle mättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, mutta isäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltä kynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, joka palavin silmin hotkii ne suuhunsa…

Lukemattomia oravia etsi Ressu isännälleen miehuutensa päivinä, mutta nyt on hän siihenkin jo kykenemätön. Siksipä on taloon otettu penikka, sillä siitä tuumii isäntä kasvattaa itselleen uuden oravakoiran.

* * * * *

Päivällä se on penikka taloon tuotu ja vasta illalla, väen työmailta pirttiin kokoontuessa, saapuu Ressukin sinne. Rapsavin kynsin juosta ressuttaa hän pöydän luo, jossa hän on tottunut emännältä ruokaa saamaan. Mutta penikka, joka leikistä ja reutomisesta väsyneenä on penkin alla pää käpäläin varassa ojona maannut, vilkkailla penikan silmillään kumminkin tarkoin seuraten tapauksia avarassa pirtissä, kohoaa sukuunsa kuuluvan olennon nähdessään vilkkaasti seisoalleen ja lähenee iloisesti heilakoiden ja haukahdellen Ressua, josta mielii saada halukkaan leikkikumppanin. Ressu pysähtyy nuo oudot haukahdukset kuullessaan kuin nuijalla lyötynä keskelle lattiaa ja hänen takkukarvaisessa olennossaan on huomattavissa selviä ällistyksen merkkejä. Hän unhoittaa nälkänsä ja istahtaa siihen paikalleen, pää kallellaan tarkastellen tuota uutta tulokasta, jota kohtaan hän heti alkaa tuntea vaistomaista vastenmielisyyttä. Mutta penikka, lainkaan käsittämättä vanhuksen tunteita, asettuu hänen eteensä, tarkastelee häntä vilkkailla silmillään, heiluttaa lyhyttä häntäänsä ja laskeutuu käpäläinsä päälle pitkälleen kuin alamaisuuden merkiksi. Siitä asennosta hetken alta kulmain Ressua tähysteltyään kimmahtaa se taas kepeästi seisoalleen, haukahtaa muutaman kerran äksysti ja kimakasti kuin mielipahansa merkiksi, ettei hänen tarkoitustaan ymmärretty. — Uh, kuinka ne nuo kimeät haukahdukset kuulostavat ilkeiltä ja huudittomilta Ressun korvissa ja hänen vastenmielisyytensä lisääntyy tuntuvasti…

Kun väenkin huomio pirtissä alkaa heihin kiintyä ja äänekkäitä naurunhohotuksia kuuluu penikan kujeiden johdosta, rupeaa asema Ressusta tuntumaan kovin kiusalliselta. Hän ei oikein tiedä, mihin katsoa ja mitä tehdä, kun penikka siinä ympärillä kiehtoilee, haukahdellen vuoroin matalalla, vuoroin kipeän kimakaksi koroitetulla äänellä. Se hyppii puoleen ja toiseen ja vuoroin taas sepposen selälleen heittäytyy, siitä asennosta taakseen päin Ressua tähystellen. Vanhusta hävettävät ilmeisesti nuo penikan kujeet, hän koettaa katsella muualle ja kääntää aina päänsä toisaalle, kun penikka vikkelällä hyppäyksellä eteen kiepsahtaa…

Kun tuosta penikan huudittomasta mellastuksesta ei näytä loppua tulevankaan, alkaa Ressu jo kovin kyllästyä, viikset värähtelevät hermostuneesti ja musta, kostea kuononpää nytkähtelee. Suupielet vetäytyvät hitaasti irvilleen kuin suonenvedon jännittäminä ja uhkaavina paljastuvat valkoiset hammasrivit. Mutta se huvittaa tavattomasti penikkaa, joka vihdoinkin tuloksena väsyttävästä mellastuksestaan huomaa jotakin elonmerkkiä ynseässä vanhuksessa. Iloisella haukunnalla tervehtii se aluksi tuota ilmiötä, kiepsahtaa sitten lähemmäs ja kohoksi hyppien koettaa hampaillaan tavoittaa Ressun kuononpäätä. Ressu kääntää päätään syrjään ja yhä enemmän paljastuvien hammasrivien takaa kuuluu peloittavaa murinaa. Mutta ajattelemattomassa leikinhimossaan tarttuu penikka Ressun korvaan, mielien siitä ravistamalla saada vanhukseen suurempaa eloisuutta. Pitemmälle ei Ressun kärsivällisyys voi enää mitenkään riittää. Tuimasti härähtäen käännähtää hän rakettina penikkaan päin ja seuraa nyt pikainen, karvoja pöllyttävä kohtaus, joka päättyy ympäri pirttiä kaikuviin huutoihin: "Huuti, Ressu!" ja penikan korvia vihlovaan ulinaan. Isäntä on sitäpaitsi antanut potkun Ressun kylkeen. Penikka laahautuu pöydän alle kamalasti loikuen ja ujeltaen…

— Vanha koira ja kehtaa penikkaa höyhentää — häpeä nyt! — toruu isäntä.

— Hyi Ressua, hyi! — säestää emäntä. Mutta Ressu ei tiedä mitä tehdä eikä mihin katsoa eikä sekaannuksissaan osaa uloskaan lähteä. Kuin ankarasti selkäänsä saaneena lyyhäytyy hän matalana ja häntä koipien välissä penkin alle, jossa laskeutuu pitkälleen käpäliensä varaan.

Tavaton katkeruus täyttää hänen mielensä ja kurkkuun kohoaa karvas pala, jota hän turhaan koettaa saada alas niellyksi. Vanhuuttaan hämärissä aivoissaan käsittää hän, että tässä on tapahtunut suuri vääryys. Huudittoman rakin, tuntemattoman tulokkaan on sallittu mekastaa ja hyppiä hänen silmilleen ja kun hän ryhtyy itse sitä hätistelemään, tulee torumisia satamalla, vieläpä potkunkin saa — ja isännältä, metsätoveriltaan! Se on jo enempi kuin mitä sietää saattoi; hän tuntee huikaisevaa katkeruutta penikkaa, isäntää, koko maailmaa kohtaan…

Penikka on tällä välin laannut vinkumasta ja tulee aivastellen ja turkkiaan nuollen pöydän alta esiin. Emäntä tarjoaa sille kupposessa maitoa, jonka se suurta loisketta pitäen latkii muutamassa hetkessä suuhunsa. Se on nyt kokonaan hyvitetty ja unohtanut äskeisen sekä etsii taasen tilaisuutta leikittelyyn. Jostakin se saa hampaisiinsa vanhan vaateriekaleen, jota kekkapäänä venyttää keskilattialle, puristaa siinä käpäläinsä väliin ja hampain sitä repii ja reutoo, vimmatusti päätään kieputtaen…