Mutta Ressu makaa yhä penkin alla, pää etukäpäläin päällä ja näkee kaikki, vaikkei erikoisesti mitään katsokaan, näkee tahtomattaankin. Hämärästi käsittää hän ajussaan, että tuo penikka on tullut syrjäyttämään hänet, talon vanhan ja uskollisen vartian ja että hän itse on käynyt jo tarpeettomaksi ja hylyksi… Hän näkee emännän sitä hyvittelevän ja maitoa tarjoavan ja oman nälkänsä mieleen muistuessa jutkahtaa kurkussa tyhjä, karvas nielaus…
— Siinä on Ressullekin! Emäntä asettaa töykeästi puoli kuppia keitonjäännöstä lattialle.
Tuo kylmä ääni ja töykeä käytös olisi milloin hyvänsä muulloinkin riittänyt Ressun ruokahalun tukehuttamaan, saati sitten nyt. Hän kaapsahtaa seisoalleen ja lähtee rapsavin kynsin juoksemaan ovea kohti, jonka hän itse avaa, koko painollaan siihen nojautuen.
Ulos koleaan syksyiseen yöhön päästyään tuntee Ressu hylkyläisasemansa koko painavuudessaan. Tuvan alle hän ryömii ja asettuu vanhalle, tutulle sijalleen sammalläjässä, kääriytyy yhteen käppyrään, nielaisee tyhjän nielauksen ja sulkee silmänsä. Mutta kauan väsyttävät vielä hänen vanhoja aivojaan katkerat ajatukset ja mietteet, että hän jättää iäksi nuo tylyt ja kiittämättömät ihmiset, jättää ne tuota huuditonta rakkiaan hyväilemään ja kurjana kulkukoirana vanhuutensa päivät viettää, talojen tunkioilta laihan ravintonsa etsien… Lopulta nukahtaa hän levottomaan ja painajaisten ahdistamaan uneen, nähden unissaan yhtä päätä penikan korvuksillaan keikkumassa ja heräten tuon tuostakin omaan murinaansa tai surkeaan ulaukseen, joka häneltä pääsee, ollessaan tuntevinaan kylessään potkun isännän kovasta saappaasta…
Mutta isännällä ja emännällä oli maata pannessaan lyhyt keskustelu, joka johti siihen yksimieliseen päätökseen, että Ressu joutaa jo päiviltä pois, vanhuuttaan horiseva ja vastuksellinen kun on.
* * * * *
Aurinko paistaa kirkkaasti syksyisen aamupäivän raikkaudella, kun Ressu isännän ystävällisesti kutsuvan äänen kuullessaan ryömii tuvan alta esiin. Isännällä on pyssy kädessä ja kaulassa olevasta hihnasta riippuvat ruutisarvi, nalli- ja luotikotelo sekä ruutimitta, jotka isännän käydessä aina niin tutunomaisesti ja kehoittavasti toisiaan vasten kalahtelivat. Ystävällisellä äänellä puhelee isäntä:
— No Ressu! Lähdetäänpäs metsään, vanhus, oravia hakemaan… tul' pois, se seh!…
Ressun koko olennon täyttää rajaton riemu, joka lämminnä aaltona valahtaa läpi ruumiin, tuntuen korvista aina hännän päähän asti. — Isäntä ei ollut siis häntä vielä hyljännyt, häntä tarvittiin, hän pääsi taas pitkästä ajasta isännän kanssa oravametsään.
— Hau vau! — haukahtaa hän iloissaan kuin tahtoen sanoa, että jaa, jaa, lähdetäänpä vain.