Ylenkatseellisesti silmäten penikkaa, joka tuvan portaalla seisoo ja herkkiä sieramiaan nytkien aamuilmaa nuuskii, lähtee Ressu metsää kohti juoksemaan, häntä keveää mieltä ilmaisevassa kiemurassa selän päällä. Metsään, tuonne petäjikön sammallattiaiseen pylvässaliin päästyään ja sen raikasta, pihkan tuoksuista ilmaa täysin keuhkoin siemaistuaan, tuntee Ressu vuosien tuoman kankeuden jäsenistään vielä kerran häviävän ja nuoruuden päivien tulisen metsäinnon kaikessa terävyydessään heräävän. Hän vilkaisee taakseen ja näkee siellä isännän pyssyineen, ruutisarvineen tuttuun tapaansa perässä tavoittelevan. Muutamia ilmahyppyjä tehden haukahtaa hän hyvän mielensä osoitteeksi. Ääni kajahtaa niin kuuluvan keveänä kuulakassa syyskuun ilmassa, että se väkistenkin viekoittelee pitempään haukuntaan, aivan vain ilman aikojaan, sulasta sydämen kyllyydestä. Siten kevennettyään itseään yltäkylläisimmästä riemun pakoituksesta, lähtee hän, korvat pitkin päätä luimussa, nuolena mennä luihkaisemaan suoraa eteenpäin, niin että jälessä seuraavaa isäntääkin pakkaa naurattamaan nuo vanhuksen elkeet.
Pian alkaa petäjistön takaiselta kuusikkokummulta kuulua haukahduksia tuttuun tahtiin. Ressu on löytänyt oravan, ajanut sitä puu puulta edellään, kunnes oravan täytyi pysähtyä hiukan muista erillään olevaan kuuseen. Silmät palavina liekehtien haukkua luksuttaa Ressu kimakasti ja väsähtämättä, väliin intohimoisesti vinkuen ja rungon nojalle kohoten sekä alimpain oksain latvoja vimmaisesti pureksien. Tuon tuostakin silmähtää hän hätäisesti syrjään, eikö siellä jo isäntää näkyisi. Ja läheneehän jo isäntäkin oksia tieltään taivutellen ja Ressu, vuoroin häneen, vuoroin puunlatvaan katsahdellen, tahtoo sanoa, että tuolla se on… Jo näkee hän isännän laittavan pyssyään ampumakuntoon ja oravaa tarkoin silmällä pitäen jatkaa hän tiuskeaa, kuumahuokuista haukuntaansa, odottaen pyssyn tuttua pamahdusta ja oravan alas kierimistä…
Isäntä ojentaa pyssynsä — ojentaa sen Ressun avonaista rintaa kohti. Siihen on hyvä tähdätä, kun Ressu seisoo alallaan ja pää kekkaan kohotettuna pitää silmällä oravaa kuusessa. Hän ei jouda huomaamaan tuota outoa pyssyn asentoa, sillä kohta luulee hän oravan lähtevän alas kierimään ja tahtoo nähdä kerran vielä sen tutun ilmiön, metsästysnautintojensa huippukohdan…
Pyssy pamahtaa, Ressun haukunta vaikenee keskellä kiihkeintä vauhtiaan ja hän tuntee tulisen pistoksen rinnassaan. Korvissa kohahtaa ja alkaa sitten sihistä ja vinkua kuin olisivat aivot suurella painolla ulos ruiskuamassa. Silmien päälle laskeutuu verhona kostea pimeys ja heikosti, puoliääneen ulvahtaen nyykähtää hän värähtämättömin jäsenin taapäin käpäläinsä varaan… Pamauksen painosta putoaa kuusesta jokunen käpy, kaiku kiirii ympäri kuulakassa ilmassa ja kummun takaa kuuluu laukauksen havauttaman naapuritalon koiran kumea haukunta kuin hyvästijättönä Ressun syksyiseen avaruuteen häipyvälle hengelle…
MATLEENAN HALOT
Keskipaikoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki. Nyt talvella oli kuja aaltomaisten lumikinosten peitossa, että päällimmäisiä aidaksia vain pisti lumesta näkyviin ja niiden keskivälillä kulki likaiseksi tallautunut jalkapolku, joka päättyi lähellä metsänreunaa, muutaman niityn nurkkauksessa olevaan mökkiin. Mökki oli pieni, neliskulmainen ja harmaa ja sen seinille oli lapioitu lähes räystääseen saakka ulottuvat lumivallit suojaksi talven viimoja vastaan. Tuon kinosten keskellä värjöttävän pienen asumuksen seurana oli yhtä pieni, mutta vielä matalampi navetta, jossa nähtävästikään ei ollut yhtään asukasta, sillä sen katto oli toiselta puoleltaan rikki ja lumi sen oven edustalla oli koskematonta. Navetan yhdellä seinustalla oli kasa risuja ja puolivettyneitä männynkääkkyröitä, joita oli siihen oksineen päivineen venytetty.
Tupaan vievän oven eteen oli laitettu suojus seinää vasten nojolleen asetetuista aidaksista, joiden päälle oli levitetty kuusenoksia. Ainoa akkuna oli kujalle päin ja ruuduista oli joka toinen päreillä paikattu. Ehynnä säilyneissä, vaikka paksussa jäässä olevissa ruuduissa väpätti heiastus jonkunlaisesta kituen palavasta tulesta.
Mökin asukkaat, kaksi puolivälissä kuuttakymmentä olevaa vanhusta, olivat jo tunnin ajan olleet yläällä, vaikka koko laajalla kylällä ei vielä yhdenkään talon tornista savua noussut. Matleena, kumaraharteinen ja luiseva muori, istui koivunväärästä tehdyllä tuolilla pesän edessä ja kuhmuisilla käsillään polviin nojaten puhalteli pesässä vastahakoisesti palavia risuja, joiden joukossa näkyi muutama vahvempikin puu. Ikäänkuin tulta olisi vielä raukea aamu-uneliaisuus painostanut, ei se tahtonut ottaa liekkiin hulmahtaakseen, vaikka Matleena hellittämättä puhalteli, niin että nahkeat huulet olivat pitkällä torvella ja vetiset, punareunaiset silmät puoli-ummessa.
Mikko, leveänaamainen ja puisevatekoinen vaari, jonka leukapieliä ympäröi harvahko parta, istui pölkyllä oven puolella pesää ja vuoli länkipuuta. Ohuet huulet niin tiivisti kiinni puserrettuina, että suu näytti luonnollista kokoaan kaksi kertaa leveämmältä, hän siinä istui ja hiveli visapäisellä ja kaidaksi kuluneella puukollaan ohuita, käppyrään sykertyviä lastuja, joita oli jo melkoinen kasa hänen jaloissaan.
Parisenkymmentä vuotta olivat Mikko ja Matleena jo kahden mökissään eläneet. Heillä oli ollut yksi poika, joka renkinä palvellessaan oli tehnyt murhan ja joutunut vankeuteen, josta päästyään hän oli hävinnyt tietämättömiin. Pojan vankeuteen jouduttua oli Mikko käynyt entistä harvapuheisemmaksi ja Matleenaltakin oli tuon jörön miehen seurassa hävinnyt nuoruuden aikainen kielevyys. Moniin vuosiin eivät he enää olleet suoranaisesti toisiaan puhutelleet, vaan jos jompikumpi tahtoi jotain saattaa toisen tietoon, puhui hän sen kuin itsekseen ja toinen vastasi, jos sen tarpeelliseksi katsoi, samoin itsekseen puhuen. Maata ei heillä ollut koskaan ollut eikä lehmääkään pitkiin aikoihin. Mikko teki kylän taloihin tilapäisiä töitä, oli kesällä niittymiehenä ja hakkasi talvella halkoja sekä naperteli kotona länkiä ja luokkia kaupaksi. Matleena taas kehräsi kylän emännille.