Kun risut ja seassa olevat liekomaiset puut eivät ottaneet paremmin palaakseen, työnsi Matleena päätään yhä lähemmäs, että otsa lopulta koski tulelle käännetyn padan kylkeen, ja puhalsi niin suurella hartaudella kuin olisi hänen autuutensa ollut kysymyksessä. Mutta kuin hämäyksestä tuskastuneena hulmautti risujen keskellä kytevä tuli savua ja karvasta tikuraa vasten Matleenan kasvoja, niin että hänen täytyi äkkiä kohottaa päänsä ja päästää kirkas aivastus. Silloin Matleena suuttui ja kohensi pesän ylös alaisin sekä alkoi puhaltaa niin kiukkuisesti, että valkeita tuhkanhöytyviä pelmahteli ympäri pesää. Tulikaan ei uskaltanut enää vastaan harata, vaan leimahti isoon liekkiin, jonka kynsissä risut vääntelehtivät ja räiskyivät ja isommat liekopuut vihaisesti kihisivät. Matleena oikaisi tyytyväisenä selkänsä, siirtyi tuolineen vähän ulommas ja veti rukin eteensä. Siinä hamppuja kuontalosta ulos suoltaessaan puhui hän itsekseen:

— Kyllä se on surkeata, että saa ikänsä tuollaisia puita polttaa! Puolta vähemmin olisi työtä, kun saisi oikeita halkoja padan alle panna.

Melkein joka päivä hän oli vuosien mennen nuo samat sanat toistanut ja joka kerta oli Mikko sen johdosta ison ajan kuluttua itsekseen lausunut:

— Mistäpä ne meikäläisille kasahalot…

Tätä sanoessaan ei Mikko nostanut silmiään työstä, ruiskautti vain lattialle jalkoihinsa mustan tupakkasylen. Eikä sitten puhuttu mitään, rukki vain hyrräsi, pesässä risahteli ja kihisi, Mikon puukko kihnutteli länkipuun selässä ja Matleenan pää nyökytteli rukin tahtiin.

Kun päivä alkoi valeta ja eine oli syöty, sytytti Mikko tihkeävartisen piippunsa pesässä kytevällä risunkappaleella, otti kirveen kainaloonsa ja lähti työhönsä. Saatuaan kuontalon loppuun kehrätyksi, kokosi Matleenakin koko viikon kehruuksensa ja lähti niitä viemään saman talon emännälle, jossa Mikko oli halonhakkuussa. Lukittuaan tuvanoven lähti hän astelemaan kujaa pitkin kylälle päin. Ympäri kylää kohosi talojen torneista harmaata talvitaivasta kohti suoria ja hallavia savupatsaita. Matleena ei voinut niitä nähdessään olla ajattelematta, kuten niin monasti ennenkin, että kaikki nuo savupatsaat kohoavat tulisijoista, joissa humisten palaa komeita koivuhalkoja. Oikein semmoisia leveitä, juustomaisia kasahalkoja, joita Matleena ei muistanut juuri koskaan pistäneensä oman mökkinsä takkaan ja joita kuvitellessa tuntui mielessä aina sekaisin nautintoa ja katkeruutta, vallankin kun vertasi niihin omia kihisten ja puhaltelun pakolla palavia puitaan.

Keskellä kylää olevan talon riihirantteella näki Matleena Mikon, joka seisoi korkean hakkion laella ja harvakseen pudotteli kirvestään tukevan, kovapintaisen koivurangan kylkeen. Kuin käymään viritetty kone hän siinä nyökytteli ja Matleenan korva eroitti lyönnin kumauksen vasta aikoja senjälkeen kuin kirves näytti rankaan sattuvan. Mutta tuo Mikon halonhakkuu oli sekin aivan omiaan johtamaan Matleenan ajatukset samaan asiaan kuin savupatsaatkin. Kaikista enin häntä kuitenkin kiusasi kulku maantien ja kujan kulmauksessa olevan riihen ohi. Riihen peräseinällä oli siisti pino kuivia koivuhalkoja ja se pisti aina Matleenan silmään ja sai ajattelemaan, että kun heilläkin olisi tuollaisia puita edes puoli syltää. Mutta se tuntui samalla kuitenkin aivan saavuttamattomalta nautinnolta ja katkeroitti mieltä.

Siinä riihen peräseinässä oli hiukan pinon yläpuolella pieni aukko, joka harmajan seinän keskeltä aina mustana tuijotti kylälle tulevaa Matleenaa vastaan, ikäänkuin se olisi ollut pahansuopa silmä, joka siinä epäluulolla vartioitsi tuota halkopinoa. Heti kun Matleena astui tuvasta kujalle, täytyi hänen aina ensiksi silmätä riihtä kohti ja sieltähän se pinon päältä aina tähysti häntä kohti tuo epäluuloinen musta silmä. Varsinkin alkutalvesta se oli Matleenaa niin kiusannut, että hänen oli täytynyt kerran riihen ohi kulkiessaan sylkäisten äsähtää: "Elä luule, että minä sinun puitasi haluani" Sittemmin hän oli koettanut olla näkemättä koko riihtä ja katsellut ohikulkiessaan kokonaan toiselle suunnalle, vaikka mielessä sentään olikin selvänä, että siinä on lähellä pino oivallisia halkoja ja olennossaan tunsi hän selvästi, että se musta aukko ivallisesti virnottaa häntä kohti. Muualle hän koetti nytkin riihen ohi kulkiessaan katsella ja kun hän näki kaikkien kylän saunojen oviaukoistaan tupruttelevan leveitä ja löysiä savupilviä kuin tupakkaa vetelevät hampaattomat ämmät ja kuuli siellä ja täällä jäätyneiden kaivonvinttien narisevan, sai hän aihetta ruveta miettimään, meneekö hän tänä lauantaina mihinkään taloon kylpemään. Ja sitä asiaa perusteellisesti harkiten pääsi hän pahemmitta harmintunteitta riihen ohi.

Kun Matleena sitten asiansa toimitettuaan ja emännältä salakähmää saaduilla ylimääräisillä tuomisilla kuormitettuna oli kiusallisen riihen onnellisesti sivuuttaen palannut kotiinsa, ryhtyi hän panemaan alkuun uutta kehruusta. Vähän aikaa rukkia hyristettyään siirsi hän sen nurkkaan pyhäteloilleen ja rupesi puuhaamaan tulta pesään. Siinä risuja taitellessaan kuuli hän ulkoa jalaksen narinaa ja meni ihmeissään tirkistelemään vähimmän jäätyneen ruudun nurkkauksesta ulos kujalle. Ja hänen ällistyksensä oli suuri ja vilpitön, kun hän näki Mikon juuri kääntävän hevosta kujalta tuvan editse navettaa kohti ja hevosen perässä seurasi noissa hankalissa äkkikäänteissä romahteleva halkokuorma. Matleenan hidas verenkierto pääsi vilkkaampaan vauhtiin ja hän rupesi kiihkeästi arvailemaan tuon ilmestyksen merkitystä. Mutta selvyyteen hän ei päässyt ja niin ryhtyi hän uudelleen tulenvirityspuuhiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä äkkiä kävi hänelle pakottavaksi pistäytyä ulos ja eteissuojuksen aukosta kurkistaa navettaa kohti. Mikko purki siellä kuormaa, ihan totisesti purkikin, latoi käsivarsilleen aina vankan sylyyksen ja kumartuen tunkeusi matalasta ovesta navettaan, josta kohta sen jälkeen kuului romahdus. Matleena palasi pesää virittelemään, mutta unohtuikin risu kourassa miettimään, miten se oli selitettävä, että Mikko purki halkokuormaa heidän navettaansa. Mutta ulkoa alkoi taas kuulua jalaksen kitinää ja hän riensi tirkistelemään ruudun nurkasta ulos ja näki, että Mikko tyhjän kuorman kanssa ajoi vaikeakulkuista kujaa pitkin takaisin kylään.

Kun Mikko hevosineen oli jo hyvän matkan päässä, pistäysi Matleena navettaan. Toisessa ovinurkassa oli pienoinen pino koivuhalkoja. Matleena astui lähemmäs pinoa ja kumartui niitä tarkastelemaan. Leveitä, kasaantuneen näköisiä ja tuohekkaita ne olivat. Hän otti yhden käteensä, käänteli sitä ja katseli. Miten mainion syttyvältä se näytti, sen halaistussa puolessa oli sytöiksi erinomaisia sälöjä ja selkäpuolta ympäröi reunoistaan hasuinen tuohipeite. Matleenan teki oikein mieli kiskaista siitä muutamia tuohilevyjä ja hengessään näki hän sellaisten levyjen pesässä tulen kourissa käpristelevän, mustaa savua puiden välistä purnuttavan ja tunsi sieramissaan tutunomaista tuohenkäryä. Kyllä hän viime kesän aikana oli metsästä kokoillut syttötuohia, mutta ne olivat jo loppuneet eivätkä ne noin hyviä olleetkaan. Hän pudotti pinon päälle halon, joka kuivuuttaan särähti ja palasi tupaan.