Ilta alkoi jo pimetä, kun Mikko palasi. Illallista puuhatessaan odotti Matleena kärsimättömästi, että Mikko itsekseen hymisisi jonkun selityksen tuohon halkojen tuontiin. Mutta kun Mikko ei puhunut mitään, istui vain pölkyllä pesän edessä ja kihnutteli karisevasta piipustaan niukkoja savuja, alkoi Matleenaa epäilyttää, että koko halkojen tuonti olikin ollut näköhäiriötä. Olihan hän kyllä kuullut jalaksen kitinää ja pari kolahdusta, kun reki ahtaassa käänteessä sivusi tuvannurkkaa, mutta sittenkin… Mistä se Mikko nyt olisi halkoja hankkinut, kun se ei ollut sitä vuotten mennen kertaakaan ennen tehnyt? Hänen halutti lähteä navettaan katsomaan, että oliko siellä sittekin niitä halkoja, mutta hän ei kehdannut ja vuodetta kohennellessaan hän sitten itsekseen vihaisesti tuiskahti:

— Eikö niillä nyt enää halkosuojia ole, kun niitä mökkiläisten navetoihin ajetaan!

Mutta heti sen sanottuaan alkoi häntä hävettää ja tuntua siltä, että Mikko on nostanut tuuheat kulmakarvansa ylös ja pienillä harmailla silmillään katsoo häneen kuin kysyäkseen, että onko se tuo Matleena ainoankin järkivähänsä menettänyt. Hän ei uskaltanut kääntyä Mikkoon päin, vaan kohenteli yhä vuodetta, vaikka se oli jo aikoja valmis. Mutta pitkän äänettömyyden perästä mutisi Mikko, Matleenan pörhistäessä korviaan:

— Hyvällä tuulella se sattui isäntä olemaan… päivä vain olla kesällä niityllä puolesta syllästä koivuhalkoja…

Se oli Mikon selitys siitä, että kun hän isännän kanssa halonhakkuutiliä tehdessään oli maininnut jotakin siitä, kuinka se Matleena niiden risujensa kanssa aina tuskailee ja halkoja haluaa, isäntä oli hänelle kesätyötä vastaan luvannut metsässä olevan pinonjäännöksen, jos Mikko talon hevosella tahtoo sen kotiinsa noutaa. Matleena ymmärsi nyt asianlaidan ja jotain sellaistahan hän oli salakähmää aavistellutkin, vaikkei ollut uskaltanut oikein itselleenkään tunnustaa. Nyt täyteen varmuuteen päästyään läikähti hänen sisällään riemukas tunne siitä, että navetassa on hänen varalleen puoli syltää koivuhalkoja. Hänen teki mieli sanoa Mikolle jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja ja muutoinkin se olisi tuntunut kovin oudolta. Ja niin he enempää puhumatta paneusivat levolle. Matleenan ajatukset työskentelivät vielä kauan noissa koivuhaloissa ja uneen päästyäänkin näki hän vielä, milloin leveänä virtana hänen ohitseen romisevan kuivia halkoja, niin että reunoistaan irtauneet hasuiset tuohet vilisivät ja kahahtelivat, milloin niitä taas pystyvalkeana humisten pesässä paloi, ratisi ja räiskyi ja hänen kuontaloonsa singahti sieltä vihainen paukku, että kuontalo hulmahti liekkeihin… Aamulla oli Matleena kahden vaiheilla, noutaisiko hän niitä halkoja vai polttaisiko ensin loukossa olevat risut, jotka hän eilen oli siihen kuivamaan kantanut. Hän päätti polttaa ensin risut ja sitten iltapäivällä vasta laittaa haloista oikein komean pystyvalkean. Iltahämärissä hän sitten lähti ulos puita hakemaan. Navetassa halkokasan vieressä seisoessaan alkoi hänestä kuitenkin tuntua, että jos hän nyt latoo itselleen sylyyksen, niin tuohon pieneen pinoon tulee heti tuntuva kolo ja niin ne hupenevat olemattomiin, ennenkuin talvikaan kerkeää loppua. Tuohta niistä voisi sentään sytöksi kiskoa, mutta ennenkuin hän kerkesi aiettaan toteuttaa, tuli mieleen, että jos niistä aina risujen sytöksi tuohta kiskoo, niin paljaiksi nylettyinä näyttävät ne kovin ikäviltä eivätkä sitten syty niin vehmaasti kuin tuohellisina. Ja niin meni hän ulos, sulki huolellisesti navetanoven ja kokosi risuja helmaansa. Niitä palamaan oukatessaan ja puhallellessaan oli hänellä koko ajan lohdutuksena, että voi hän koivuisia halkojakin pistää pesään milloin vain tahtoo.

Mutta Matleena ei tahtonut niitä pistää pesään koko talvena. Hän ajatteli aina, että kylläpä ne sen vertaiset kerkeää vielä moneenkin kertaan polttaa ja hyvätpä ovat säästymässä vastaiseksikin. Niin hän koko lopputalven poltteli syksyllä metsästä kokoiltuja risuja ja liekoja, tuskaili niiden kanssa ja puhalteli huulet torvella niinkuin ennenkin vuosien mennessä. Mutta tuo alituinen kohenteleminen ja puhaltaminen tuntui nyt keveämmältä, kun sitä tehdessään aina saattoi ajatella, että onhan niitä hyviä halkojakin, jos vain tahtoo polttaa.

Niin tuli kesä ja silloinhan ei suuresti puita tarvittu ja mitä keittämiseen tarvitsi, ne kokosi Matleena metsästä. Navetan oven piti hän lukittuna ja kun hän kerran sateella katsomaan mennessään huomasi, että katto halkokasan kohdalta vuoti, siirteli hän halot toiseen nurkkaan, jossa katto näytti ehyeltä. Kerran oikein rankalla sateella sekin nurkka rupesi vuotamaan ja silloin sijoitti hän halot taas uuteen kohtaan.

Kesällä oli Mikko enimmiten poissa kotoa, töissä kylän taloissa. Matleenan jalkoja oli vanha kolotus alkanut vaivata ja lisäksi tuli hengenahdistus, ettei hän kyennyt edes niitylle haravaa liikuttelemaan. Loppukesällä alkoi hengenahdistus yltyä, niin että hänen täytyi lähteä toiselle kylälle itseään hierottamaan. Hänen sillä retkellä ollessaan tuli monipäiväinen sade ja Matleenaa alkoi kovin huolettaa, että navetankatto pitkällisestä vedentulosta on alkanut siltäkin kohtaa vuotaa, johon hän viimeksi halot siirsi. Vaikka hieroja selitti, että rinnanalussuonia olisi vielä välttämättä pehmiteltävä, ei Matleena saanut enää rauhaa, vaan lähti kotiin. Päällimmäinen hame pään yli suojaksi vedettynä hän kumaraisena astella kytkytteli sohjuista maantietä ja kun hän lopen väsyneenä viimein ehti kotiin, meni hän suoraan navettaan ja alkoi kädellään tunnustellen tutkia päällimmäisiä halkoja, olivatko ne kastuneet. Ja vasta sitten hän rauhoittui, kun huomasi puut kuiviksi ja ettei katostakaan sillä kohdalla vesinolppuja tippunut.

Syksypuoleen paheni Matleenan hengenahdistus yhä ja tuon hierojasta paluun jälkeen alkoi jalkojakin ankarammin kolottaa. Eräänä aamuna syyskuun lopussa ei hän enää tuntenut jaksavansa ylös nousta. Hän ilmoitti sen itsekseen puhumalla Mikolle ja tämä lähti ulos puita noutamaan, saadakseen tulta pesään ja voidakseen einettä valmistaa. Mutta Mikon viipyessä ulkona, alkoi Matleenaa yhtäkkiä pelottaa, että nyt se Mikko kantaa niitä halkoja sieltä tupaan ja niistä virittää tulen, vaikka hän oli ajatellut vasta paljon syksympänä, siinä kekrin tienoissa, ruveta niitä polttamaan. Hän oli näkevinään, kuinka Mikko navetassa latoo niitä pitkälle käsivarrelleen ja miten siitä pieneen pinoon syntyy kovin suuri kolo. Hänen tuli hyvin paha olla ja hän olisi mielellään lähtenyt kieltämään, mutta ei tuntunut jaksavan vuoteesta liikkua. Ja kyllä se Mikko olikin ajattelematon, semmoinen mistään piittaamaton tohkero ja nyt se siellä pinolla tongosteli kuin porsas perunamaan kimpussa! Levotonna ja tuskaisena tähysti hän ovea ja kun se viimeinkin aukeni ja Mikko puusylyyksen kanssa syrjittäin sisään tunkeusi, helpotti Matleenan mieltä, niin että täytyi oikein syvään hengähtää, sillä Mikolla olikin sylissään navetan seinustalta kokoiltuja puita. Kiitollisuutensa osoitukseksi neuvoi Matleena, missä tulitikkulaatikko oli ja tästä kummastuneena loi Mikko, puut lattialle romautettuaan, pienet silmänsä Matleenaan, ikäänkuin arvellen, etteivät Matleenan asiat nähtävästi enää olleet oikealla tolalla.

Kun Matleena ei seuraavanakaan aamuna jaksanut ylös nousta, sanoi hän, kun Mikko oli laittanut tulen pesään, ettei hänestä taida enää koskaan olla ylösnousijaksi. Kun Mikko ei mitään puhunut, katsoi vain pesään ja välistä korjasi puita padan alla, lisäsi Matleena: — Eläkä heitä nyt huoli kovin niitä halkoja haaskata… onhan tässä vielä syksyä…