Ja ensi kerran pitkistä ajoista vastasi Mikko suoraan Matleenalle ja ilman pitemmittä vaitioloitta:

— Mitäpäs minä heistä nyt…

ESIRUKOUS

Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset rakennukset. Ne näyttivät kuin omaa mataluuttaan häveten siihen viljapeltojen siimekseen hiipineen, uskaltaen ainoastaan vaatimattomat päätynsä kohottaa korkeana lainehtivan ruislaihon yli. Asuinrakennuksen matala kivijalka oli vajonnut näkymättömiin pehmeäperäiseen maahan ja alimmat seinähirret olivat pullistuneet ulospäin, josta syystä samearuutuisten akkunain kynnykset olivat melkein maan tasalla. Rakennukseen kuului neliskulmainen tupa, josta melkein neljännen osan otti ovinurkassa oleva uuni, yhtä suuri kamari tuvan perässä sekä vastakkaisessa päässä porstua ja sen rinnalla toinen pienempi kamari.

Isommassa kamarissa, joka oli torpan vanhusten hallussa, oli kaksi akkunaa, toinen pihalle päin, toinen päätyseinässä. Seinänvierustalla akkunain takana kasvoi takkiaispensaita, jotka mataloista akkunoista kurkistelivat kamariin ja niiden laajojen lehtien läpi siilautuen lankesi päivänvalo vihertävänä leveille ja rosoisille lattialankuille. Toisessa ovinurkassa oli leveä ja matala sänky, jossa likaisen-harmaan villapeitteen alla makasi torpan ukkovanhus, keltatautia sairastava Juho-vaari. Hänen kalju päänsä keltaisen-ruskeine, laihoine ja leveine kasvoineen, joihin vuosikausien hiljalleen hivuttavat tuskat olivat kalunneet syvän kärsimysten leiman, lepäsi litteäksi painuneella tyynyllä, jonka ruutukas päällinen oli hiestä nuhraantunut. Hänen suuret ja kuhmuiset kätensä, joiden voimalla hän neljänkymmenen vuoden kuluessa oli torpan maita kurissa pitänyt, lepäsivät raukeina peitteellä. Silmät, joiden kellertäviä valkuaisia suonet kirjavina risteilivät, tähtäsivät kohtisuoraa eteensä, savustuneen katon ja peräakkunan väliseen seinänosaan ja niissä kuvastui syvä nöyryyden ja kärsimyksiin alistumisen ilme. Mutta kun hänelle tuli yskäkohtaus, ummisti hän silmänsä ja vetäsi kädet rinnalleen, jossa alkoi särähdellä ja korista. Silloin riensi saapuville hänen vaimonsa, pieni, laiha ja kipeäsilmäinen Kaisa-muori, jonka liikkeissä ja koko olennossa oli hiljainen nöyryyden leima. Hän auttoi sairaan rynkämöisilleen, että tämä saattoi sylkeä vuoteen vieressä olevaan törppöön, josta katkottuja kuusenhavuja pisti esiin. Kun ysköksien sylkeminen oli vaivalla loppuun suoritettu, auttoi Kaisa sairaan taas hellävaroen pitkälleen entiseen asentoon. Raskaasti huoahtaen laski Juho päänsä tyynyn hikiseen syvennykseen ja alkoi puoliääneen valittaa, kun liikkumisen takia kolotus oikeassa kylessä taas rupesi vihlovasti jomottamaan. Kaisa siveli kädellään tuota kolottavaa kylkeä ja istuutui sitten sängyn jalkapäähän, josta hän, toinen käsi vielä Juhon kipeällä, kylellä, säälien katseli kärsivää miestään, aivan niinkuin hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin noiden pitkien sairausvuosien kuluessa.

Juho oli jo kahdeksannellakuudetta ikävuodellaan ja vuoteen hyvinä tuli hän ensi syksynä olleeksi viisi vuotta. Ollessaan talon suopellolla kylmillä syyssateilla ojaa kaivamassa, oli hän pahasti vilustunut ja siitä sai hän pitkittyvän vilutaudin, mikä pakoitti yhtä perää vuoteessa olemaan. Vilutauti kehittyi sitten ajanoloon keltataudiksi, joka vitkaan hivutti sitkistynyttä ruumista ja kypsytti kärsivää sairasta kuolemalle, mikä jo vuosikausia oli ollut Juhon ainoana pelastuksen toivona, sittenkuin hyvien ihmisten neuvomat monet lääkkeet, hoitotavat ja taiat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Juholla oli Kaisan kanssa ollut yksitoista lasta, niistä kolme kuollut jo varhain. Vanhin poika, joka oli naimisissa, oli isän kitumaan ruvettua ottanut torpan haltuunsa, mutta muut lapset olivat niinkuin tuulen lennättelemät kasvinsiemenet hajonneet kaiken maailman teille ja niin Juho ja Kaisa olivat jääneet pienen torpan matalaan peräkamariin kuin kaksi kuivettunutta siemenkoteroa, jotka iltatuulen käydessä oksallaan murheellisesti keinuvat ja odottavat sitä voimallisempaa tuulenpuuskausta, joka heidät pudistaisi alas ja päästäisi lepäämään maaemon helmassa.

Juhon ja Kaisan miniä, torpan nykyinen emäntä, oli pieni, mustasilmäinen ja tiuskea vaimo, joka useinkin kouraantuntuvasti osoitti kyllästymistään appensa pitkälliseen sairauteen ja sai nöyryydellä osansa kantavan Kaisa-muorin monasti vuodattamaan katkeria kyyneleitä nuoren polven jumalattomuudesta. Viime kevännä oli Juhon tauti tehnyt jonkunlaisen käänteen ja alkanut tehdä kiinteämpää työtä kuoleman jouduttamiseksi, ikäänkuin sairaan siihenastiset kärsimykset olisivatkin olleet vain alustavia valmisteluja. Ihon väri oli alkanut keltaisesta muuttua ruskeaksi, kylkiluiden alla alkanut kalvavammin jomottaa ja ruokahalu loppunut aivan tyyten. Sen johdosta olivat Kaisan ja miniän välit kiristyneet entistäänkin kiinteämmälle ja melkein joka päivä sai jälkimmäinen edellisen kipeät silmät kyyneleitä tihkumaan.

Kun Juho ei koko pitkänä päivänä ollut saattanut mitään suuhunsa panna, juolahti Kaisan mieleen valmistaa Juholle pieni yllätys: keittää kaikessa salaisuudessa voipuuroa, sillä sitä Juho oli kaiken elämänsä ajan pitänyt parhaimpana mahdollisena herkkuna, vaikkei sitä ollut usein kannattanutkaan keittää. Juhon sairauden aikanakaan sitä ei oltu keitetty kuin kolmasti, ja viime kerrastakin oli jo kulunut yli puoli vuotta. Olisihan sitä Kaisa tietysti useamminkin Juholle keittänyt, vaikka joka päivä, mutta hän ei uskaltanut miniältä pyytää siihen tarvittavaa voita eikä naapureiltakaan kehdannut anoa, kun ei ollut koskaan tottunut kerjäämään. Mutta nyt rohkaisi Kaisa itsensä, meni miniän luo kesantopellolle, jossa tämä sukkaa kutoen vartioksi piennarnurmea järsivää lehmää ja esitti pyyntönsä. Nöyrästi selitti hän pyyntönsä vakuudeksi, kuinka sairas ei koko päivänä ole saattanut mitään syötävää ottaa, joten hänellä tuli mieleen koettaa sille edes vähän voipuuroa jalkapannussa keittää. Mutta miniä tokasi ylpeästi vastaan, ettei heillä kannata voita puuroihin haaskata ja jollei sairas kerran saata tavallista ruokaa syödä, niin ei hän sille mitään voi. Silloin Kaisa rupesi hiljaisella äänellä nuhtelemaan miniäänsä sydämettömyydestä appeansa kohtaan, joka jumalansanan mukaisesti oli hänelle isän sijainen. Miniä närkästyi tästä kovin ja sanoi, että vaari olisi jo aikoja sitten saanut kuolla pois ihmisten vastuksilta. Nyt suuttui Kaisakin ja sanoi miniäänsä jumalattomimmaksi sydämiköksi, mitä hän ikinä oli nähnyt, ratkesi sitten itkuun ja lähti pois. Mutta miniä, joka kiihdyksissään oli tempaissut yhden sukkapuikoistaan ulos täyteen kudotusta silmärivistä ja suuttui siitä vielä enemmän, huusi kiukuissaan Kaisan perään kovin rumia sanoja siitä mokomasta äijän kyöpelistä, joka iän kaiken aikoo siellä pöksänsä nurkassa mädätä.

Kiihtyneenä ja yhä itkien tuli Kaisa sairaan kamariin ja käheällä äänellä, vaivoin sanoja takeltavasta kurkustaan saaden, nuhteli Juho vaimoaan siitä, että oli taas hänen tähtensä riitoihin antautunut, sillä eihän hänellä ollut mitään hätää, kyllähän Jumala hänet nyt jo pian pois korjaa, kun he vain vähän aikaa vielä jaksaisivat odottaa. Kaisa jäi kyyneleet kuivattuaan pää kallellaan ja mitään Juhon nuhteisiin vastaamatta katsomaan miestään. Ja kun hän siinä katseli tuota entisen rotevan Juhonsa haamua, joka taudin kaluamana makasi siinä samalla tilalla jo viidettä vuotta, nuo suuriksi laajenneet, kellertävät silmät tuskanilmeineen yhä kiinnitettyinä sinne akkunan ja katon väliseen seinään, vettyivät Kaisan silmät taasen ja hänen sydämensä nousi uudelleen kapinaan miniän tylyyttä vastaan. Ja siinä tuli hänen mieleensä asia, jota hän oli joskus ennenkin miettinyt, nimittäin pyytää Juhon puolesta toimitettavaksi esirukous kirkossa. Hän ei ollut hennonut siitä Juholle puhua eikä ollut rohjennut omiin nimiinsäkään lähteä pappilaan asiaa toimittamaan, sillä hänestä oli tuntunut se liian suuremmoiselta, että heidän köyhien ja mitättömäin ihmisten puolesta jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta ryhtyisi rukoilemaan. Mutta nyt, kun hän tunsi olevansa hiukan nousuluonnolla, päätti Kaisa tehdä asiasta toden, sillä parastahan olisi, että Jumala jo pian kutsuisi Juhon luokseen, pois täältä tylyjen omaisten vastuksilta. Ei hän sentään hennonut Juholle aiettaan nytkään ilmoittaa, vaan lähti omalla vastuullaan pappilaan ja pyysi kirkkoherran ensi sunnuntaina kirkossa rukoilemaan hänen kauan vuoteen hyvinä kituneen miehensä puolesta. Mutta seuraavana päivänä, kun Kaisa oli jo täysin ehtinyt tyyntyä, alkoi hän tuntea hiukan kuin katumusta siitä, että sittenkin oli omin lupinsa käynyt esirukousta pyytämässä. Ja kuta lähemmäs sunnuntai ehti, sitä levottomammaksi tunsi Kaisa itsensä. Monta kertaa istui hän Juhon sängynreunalle siinä päätöksessä, että hän nyt ottaa sen puheeksi ja ilmoittaa Juhollekin, mutta ei sentään saattanut puhua, vaikka sanat jo valmiina kielellä pyörivät. Sunnuntaiaamuna oli hän kauan kahden vaiheilla, mennäkö kirkkoon vai ei ja mennäkö vieläkään Juholle ilmoittamatta, mitä siellä kirkossa tänään tapahtuu. Lopuksi hän päätti, että hän menee, mutta Juholle hän ei saanut asiasta puhuneeksi.

Kirkkoon tultuaan kyykähti Kaisa tyhjään ovipenkkiin, seinää tukevan jykeän hirsipilarin suojaan ja painoi päänsä hartaaseen rukoukseen. Kun saarna läheni loppuaan, alkoi hänen sydämensä aivan kuuluvasti jyskiä, sillä kohta oli saarnatuolin korkeudesta kaikuva juhlallinen rukous Juhon puolesta ja häntä alkoi taas kummasti peloittaa, että ne nuo kirkossa istuvat seurakuntalaiset kovin närkästyvät kuullessaan, että nyt muka Rehulan Juhonkin puolesta kirkossa rukoillaan. Saarna loppui ja Kaisan levottomuus ja pelko yhä kasvoivat. Kun rukous esivallan puolesta oli loppunut, tuntui sitä seurannut lyhyt äänettömyys Kaisasta hirveän pitkältä ja tuskalliselta ja kun se vihdoin loppui ja saarnatuolista juhlallisesti kaikui: "Sulkekaamme yhteisiin rukouksiimme pitkällistä tautia sairastava ja kuoleman kanssa kamppaileva lähimmäisemme, torpan vanhus Juho Rehula!" säpsähti Kaisa hirveästi ja kyyristyi penkissään vieläkin alemmas. Kädet ristissä otsan alla koki hän hiljaa supattaen toistaa saarnatuolista vakavalla hartaudella lausuttuja sanoja: "Laupias Jumala, tee hänen kärsimisellensä sellainen loppu, joka tulee sinun pyhälle nimelles kunniaksi ja hänen kuolemattomalle sielullensa iankaikkiseksi autuudeksi!"